Aiemmassa kirjoituksessa kerroin, miten meidan ei Rooman lentokentalla tajuttu osaavan puhua italiaa. Eilen muistelimme naureskellen toista samankaltaista tilannetta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ateena, 2.8.2007, levahdyspaikka jossain maanpinnan ja Akropolis-kukkulan huipun valimaastossa. Tutkimme karttaa ja yritamme hahmottaa, missa Dionysos-teatteri sijaitsi. Lahellamme on pieni seurue, joka puhuu italiaa. G:n kuuloaisti herkistyy aidinkielelleen vieraskielisessa ymparistossa ja hanen mielensa rekisteroi seuraavat sanat: "Suloinen pari, mistahan he ovat kotoisin" "Musta tuntuu, etta meidan pitaa menna tuonne" G sanoo lahes samalla hetkella viittoen tarkoittamaansa suuntaan. Mina vastaan: "Okei, tehdaan niin!" Nainen henkaisee ihmeissaan: "Mutta ovatko he italialaisia!?" Meita nauratti. Ne eivat tajunneet meidan olevan italialaisia! Hauska juttu, todella ... ja sitten seuraavana paivana, kun olin kuivaamassa hiuksiani, ymmarsin jotain, yhden pienen jutun. "Mutta enhan mina ole!"

Hyva merkkihan tuo on - kansallisuuksiemme rajat ovat selvasti alkaneet hamartya. Mina olen nyt napofinlandese ja G on etela-euro-pohojalaane, niin kuin han asian itse ilmaisisi.