Eilen, aamulla hiukan ennen kymmenta Italian aikaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Istumme jo liiankin tutuksi tulleen kahvilan poydassa; syon siella aina paninon ennen koneen lahtoa. Pirtea ulkokuoremme alkaa vahitellen murtua. Edellisillan naurut ja aamuisen automatkan lauleskelut auttoivat meita aina tahan pisteeseen asti. Muttei sen pidemmalle, viimeinen puolituntinen naksahtaa kayntiin. Muutumme hiljaisiksi, leipa tarttuu kurkkuun. Kuiskuttelemme lauseita, joiden katsomme sopivan tilanteeseen: tama matka oli mukava bonus, eihan tassa nyt mitaan, aika kuluu, nyt pitaa keskittya kouluun. Siita huolimatta silmat kostuvat, toisen kadenpuristus ei auta, vaan saa olon viela haikeammaksi, halaus riipii.

”Rakas, ala mene”, sanoo joku, muttei kumpikaan meista. G kuulee haikeutensa lapi, miten viereisen poydan teinitytot spekuloivat puheitamme ja tekemisiamme. ”Noi vaikuttaa aika epatoivoisilta” Kun jatkamme puhetta normaalilla voimakkuudella, tyttojen ilmeet jahmettyvat. He eivat varmaankaan olettaneet meidan puhuvan italiaa – it happens all the time, erityisesti Roomassa, joka kuhisee turisteja. Minun ulkomaalaisuuteni on silmiinpistavan selvaa, G:n kansallisuuden paljastavat vasta hanen kasien huitomisensa ja puheen nuottinsa, eivat suinkaan siniharmaat silmansa, vaalea ihonsa ja ruskeat hiuksensa.   

Kun lahdimme kahvilasta, G selitti tapahtuneen minulle matalalla aanella. Kikattelimme keskenamme. Pienen hetken ajaksi muiden tekema moka vei ajatuksemme muualle. Kiitos siita tytoille!