Kun kaveriporukassa on useampi samaa alaa opiskeleva, jutut saattavat helposti kaantya sita kasitteleviin teemoihin. Joskus jopa lauantai-iltana niin kuin meille kavi eilen. Tulevina kieltenopettajina uskaltauduimme meille hiukan vieraammalle maaperalle - taitoaineiden arviointiin, ja ennen kaikkea siihen, onko kasityossa, liikunnassa, kuvaamataidossa ja kotitaloudessa oikein ja hyvaksi oppilaiden (myohempaa) elamaa ajatellen antaa arvosanoja, vanhoja kunnon numeroita. Kasityot, liikunta, kokkailu ja kaikenlainen taiteilu kun ovat hyvaksi ruumiille ja mielelle, oivia harrastuksia ja elamanlaadun parantajia - ja meilla kaikilla oli kokemusta numeroiden heikentavasta vaikutuksesta motivaatioon; minulla itsellanikin oli monta vuotta kasitys: "en osaa tehda kasitoita, koska se on mulla seiska". <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

         Tanaan, reilusti vajaat 24 tuntia myohemmin tormasin samaan aiheeseen eri kantilta. Lueskelin gradua varten (Ulla-Maija Salon opusta "Ankarat silkkaa hyvyyttaan - suomalainen opettajuus", suosittelen; Salo analysoi eri-ikaisten suomalaisten kirjoittamia tarinoita, muisteluita vanhoista, mieleenpainuneista opettajista.) hapeaa, osaamattomuutta ja epaonnistumisia kasittelevaa kappaletta. Ja eikos vain siellakin puhuta kasitoista. Monelle kirjoittajista kasityotunnit (ja sita kautta opettajat) tuntuvat olleen myrkkya. Muistelijoiden kirjoituksista valituissa otteissa nakyy, miten koulu ja opettaja sammuttavat innostuksen. Salon (s.151) mukaan: "Kokemukset muuttuvat tunnelmiksi, ja puretuista riveista muodostuu universaali kasityokokemus". Lahes samaan hengenvetoon Salo pohtii kasityonopetuksen erasta pointtia: kurinalaisen tyon oppimisen haastetta. Metsaan kuitenkin mennaan, jos mikaan tyon tulos ei koskaan kelpaa ja ole tarpeeksi hyva (s.151 edelleen).

         Palaanpas viela omiin kokemuksiini. Omat kasityonopettajani eivat olleet tyrannimaisia lannistajia, joskaan eivat ehka myoskaan mestarillisia kannustajia. Niinpa suuntaa-antavaksi tekijaksi muodostui nimenomaan se todistuksessa komeileva seiska. Eihan se huonokaan arvosana ole, ei alkuunkaan, mutta omassa mielessani, monen monta vuotta se oli syy, joka esti minua tarttumasta sukkapuikkoihin ja lankaan. "En mina ole hyva kasitoissa". Viisi vuotta sitten, ensimmaisena yliopistovuotenani tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta, enka vielakaan osaa sanoa miksi. Tein kaulahuivin. Pitkan, paksun, kaksivarisen - ja laitoin siihen viela tupsut paahan. Jalki oli tasaista ja siistia, se lammitti niin kuin pitikin. Oli humalluttavaa nahda tyonsa tulokset (opiskelussa sellaista sattuu harvemmin, opettaessa ehka viela vahemman). Sen jalkeen - lahinna syksyisin, silla syksy tarjoaa sopivat puitteet ja inspiraation - ovat valmistuneet muutamat muut kaulahuivit, villasukat, huopatossut ja apupupu. Seka viime kesana pieni ryijy. Koulu arvosanoineen tappoi minussa piilleen mahdollisen innostuksen, onneksi tajusin itsekseni, etta osaaminen ja oppiminen ei ole aivan niin mustavalkoista; seiska en osaa, kymppi osaan. Niin onnellisesti ei kaynyt kaikille Salon tutkimukseen osallistuneille.

         Tanaan muuten aloittelen toista ryijya ja toivon, etten parin viikon paasta innostu hankkimaan jotain uutta projektia kasityomessuilta! Mutta tiedan jo nyt sortuvani.