Tanaan - pitkasta aikaa - huomasin ikavoivani L'Aquilaa. Silloin talloin sita sattuu. Ehka se talla kertaa johtui G:n alati lahenevasta vaihtovuodesta, jonka kautta voin elaa uudelleen joitain lahtoon ja uuteen ymparistoon tutustumiseen liittyvia tunnelmia. Vaikka loppujen lopuksi vietin enemman vaihtoaikaani Casertassa kuin L'Aquilassa, on kaupungilla silti oma, erityinen paikkansa muistoissani, silla on oma merkityksensa. Minulle se tulee aina olemaan kaupunki, jossa otin ensimmaiset arkiset, itsenaiset askeleeni Italiassa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

L'Aquilassa viettamaani aikaan liittyy vahvasti kahvi, ja niinpa minun oli pakko kaivaa bialettini kaapista ja kiehauttaa hiukan lavazzaa - maistella hetki muistoja (sillakin uhalla, etta kofeiini alkaisi tyypilliseen tapaansa pistelemaan vatsaani... ). Makuhermojeni kautta palasin Bar Duomon poytaan, juttelemaan Ilarian kanssa, ja niihin kertoihin, jolloin hain cappuccinon kulmakuppilasta mukaan - da portare - ja sitten lehden lehtikioskilta. Hetkeksi palasin niihin iltapaiviin, jolloin odottelin bussia eraan motel agipin kahviossa, innoissani siita, etta viikon luennot olivat takana, viikonloppu edessa ja minua Casertassa vastassa G.

Niin, minun tuli vaistamatta ikava myos bussiani. Siella vietin monia mietteliaita, yksityisia hetkia, joiden aikana sulattelin kaikkea tapahtunutta, kirjoitin paivakirjaa ja innostuin kerta toisensa jalkeen ohi vilahtelevista maisemista. Muistan vielakin, millaisen oudon tunteen valtaan jouduin eraana iltana espressokuppi kadessani (kuinkas muuten! bussissa siis todellakin tarjoiltiin kahvia) vuorten hahmoja katsellessani; tajusin olevani jossain kaukana (Pohojammaalla ei vuarista tiareta mitaan) ja kuitenkin kaikki vaikutti jollain tapaa tutulta. Vuorten ja laaksojen valissa oli kotoisa olo.

En voinut jaada kauaksi aikaa mietteisiini, silla espressoa voi juoda vain vahan kerrallaan. Kun laskin pienen kupin eteeni, palasin todellisuuteen - syksyisen harmaaseen tiistai-iltapaivaan ja edessani lojuviin kirjoihin ja papereihin, jotka tapittivat minua omalla liikkumattoman vaativalla tyylillaan. Niin se gradu...