”Silloin kun me koulussa opiskeltiin Suomen järviä, ajattelin, että siinä sitä on kaukainen maa, erilainen, melkein kuin suoraan jostain sadusta”, tuleva anoppini toistelee usein ihmetellen, päätä pyöritellen, puoliksi huokaillen. Ja jollain ihmeen tavalla Suomi sitten putkahti – vuosikymmeniä myöhemmin – hänen elämäänsä. Suomalainen miniäkokelas outoine tapoineen (talossa köpöttely ilman kenkiä aina kuin mahdollista), ja koko liuta uusia paikannimiä, tulevia sukulaisia. Samainen Suomi pakottaa hänet voittamaan lentopelkonsa vajaan kahden kuukauden kuluttua, jolloin G:n vanhemmat astuvat minun maaperälleni ensimmäistä kertaa. Siitä tulee mielenkiintoista!

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

En minä ole tulevaa anoppiani kummempi. Viidennellä luokalla koulussa, (kuten jo aiemmin olen blogissani maininnut) Pompein tuhosta luettuani mietin, miten kukaan voi asua niin lähellä tulivuorta, Vesuviusta. Sitä samaista, jota mittailin ja tuijottelin silmästä silmään hotellimme terassilta viikko sitten (se olikin ihanaa: istuskelin vain, ja kuuntelin tuulta – sekä lähipöydän toskanalaisten aksenttia, sylissäni romaani, kannet kiinni – oli rentouttavaa tietää, että jos haluaisin, voisin lukea sitä, minulla olisi aikaa). Meren rauhoittavan sinen takaa kohosi sen silhuetti, tuttuna, kauniina, uhkaavana, pelottavana. Yllättävää kyllä, huomasin, ennen kaikkea tuttuna. Se sai minut miettimään sitä, miten hassua elämä joskus on. Minä ja anoppikokelaani molemmat – eri aikoina ja eri paikoissa – koulukirjojen äärellä, ihmettelemässä kaukaisen maan maisemaa; maisemaa, joka joskus ympäröisi meidät, josta tulisi tavallaan meidän maisemamme – hänen omastaan minun ja minun omastani hänen.