http://piccolinadue.blogspot.com

Vanhan blogin rinnalla vai sen tilalla? En ole viela paattanyt!

http://piccolinadue.blogspot.com

Vanhan blogin rinnalla vai sen tilalla? En ole viela paattanyt!

Nukkuminen on ihanaa, heraaminen ei. Heratessa hyvinnukutun yon jalkeen sita haaveilee jo seuraavasta kerrasta, kun saa painaa paan tyynyyn (ainakin mina!). Etenkin jos paiva on harmaa. Etenkin jos ennen illan saapumista pitaisi saada valmiiksi yksi jos toinenkin kimurantti koulujuttu. Etenkin jos peiton muisto lammittaa viela... 

Tallaisissa mietteissa pyorahtaa kayntiin lokakuu!

Eilen uudeksi perinteeksi muodostuneen pikapuhelun aikana koin epatodellisen tunteen; ihan kuin oltaisiin palattu ajassa taaksepain. G puhui ja puhui ja valilla joka toinen, valilla joka viides sana sai vuoroin otsani kurtistumaan, vuoroin kulmakarvani kohoamaan. En vain ymmartanyt. Ihan niin kuin silloin joskus, jolloin joka toinen sana oli ennestaan tuntematon italialainen termi ja joka viides jokin napolin murteen ilmaisu. Nyt niiden paikalla on aivan uusi kieli. Vieras ja vaikeankuuloinen - haastava. G tuntuu paasseen hyvin perille kaduista ja aukioista, joistain kaupunginosista, tienkysymisesta seka joidenkin maiden nimista. Erasmustoimiston vaki oli ollut naista pienista taidonmurusista positiivisesti yllattynyt, ja vitsaillen sanonut hanelle, etta: "Kahden kuukauden paasta puhutaan sitten puolaa".

Kielilla puhumisesta puheenollen. Viime viikolla olin toissa infotiskilla paikassa X syysta Y. Kun infoa tuli kysymaan eras italialainen nainen, en oikein voinut vastustaa, vaan vaihdoin kielen englannista italiaksi. Nainen yllattyi, hakeltyi ja vaati kielitaidolleni selitysta. Totesin opiskelleeni kielta jonkin aikaa, ja myonsin, etta poikaystavani on italialainen. Taman jalkeen kavimme seuraavanlaisen keskustelun:

-         Etela-Italiasta?

-         Mmmm, joo.

-         Napolin lahelta?

-         Tuota, juu.

-         Sen kuulee.

Aikamoista. Olen siis huomaamattani alkanut puhua italiaa napolilaisittain. En oikein tieda, mita tasta ajatella. Onhan sekin jonkinlainen saavutus?  

Varoituksen sana: seuraa ERITTAIN henkilokohtainen kirjoitus, joka vie paivakirjani sivuille...

Viime vuosina syyskuu on herkistanyt muistelemaan suhteemme ensimmaisia askelia. Niin tallakin kertaa.

Tuossa yhtena iltana kaivoin esiin viiden vuoden takaisen paivakirjani, ja aloin lehteilemaan sen sivuja. Alkoi vakisinkin hymyilyttaa tuo 19-vuotias mina. Muistan viela, missa kutkuttavassa mielentilassa paivakirjaani kirjoittelin sina paivana, jona mainitsin G:n ensimmaista kertaa. Jona vangitsin nuo mielessani pyorivat ajatukset, puin ne lauseiksi ja ihmettelin kirjoittamaani; onko asiat oikeasti nain? Mita oikein on tapahtumassa? Kirjoitan siita tanne muutaman (tarkkaan valitun ja hiukan sensuroidun) otteen:

22.10.2003

"Mun on nyt pakko saada purettua 'tunteitani'. Ma nimittain olen ihastunut, ehhheh, yhteen G:hen. (...) G on 22-vuotias Juventuksen kannattaja laaketieteen opiskelija ja silla on kiva aksentti; se puhui mulle voicechatissa - ja lauloi Nekin lauluja:-) (...) Sina iltana sovittiin, koska nahdaan seuraavan kerran ja nyt ollaan valvottu jo monia iltoja jutskaillen ja puhuttu tapaamisesta ja naimisiinmenosta ja muusta - enemman ja vahemman vakavissaan!!!:-) (...) Pitkan aikaa mietin, oonko jaanyt koukkuun chattaamiseen, mutta en ole. Ma oon vain koukussa G:n kanssa chattaamiseen. (...) Haluaisin selvittaa, tullaanko oikeasti juttuun vai ei. (...) Me nahdaan taas tanaan. En tieda, mihin oon ryhtynyt. Tiedan vain, etta jos en koskaan enaa kuulisi siita, mun sydan sarkyisi..."

Tulihan se sitten selvitettya, tultiinko juttuun vai ei. Tultiin. Ja tullaan. Kuka olisi silloin uskonut!

Postinjakaja tipautti tanaan postiluukustani lentoliput. Ne jokin aika sitten tilatut ihanuudet. Avasin kuoren malttamattomana, repaisin vain auki, vedin esiin jokaisen paperiarkin ja silmailin niiden sisallon lapi. Varmistaen, vakuuttuen, paivamaarat, kellonajat, jopa lahto/kohdekaupungit. Kaikki oli niin kuin piti, se on virallista nyt. Hetkeksi mieli lensi ajassa eteeenpain, Italian jouluun, jalleennakemiseen, struffoleihin, jalleennakemiseen, jouluaaton illalliseen, jalleennakemiseen, jalleennakemiseen, jalleennakemiseen... Lentolippujen lupauksen voimalla sita jaksaa taas hetken matkaa.

Kun kaveriporukassa on useampi samaa alaa opiskeleva, jutut saattavat helposti kaantya sita kasitteleviin teemoihin. Joskus jopa lauantai-iltana niin kuin meille kavi eilen. Tulevina kieltenopettajina uskaltauduimme meille hiukan vieraammalle maaperalle - taitoaineiden arviointiin, ja ennen kaikkea siihen, onko kasityossa, liikunnassa, kuvaamataidossa ja kotitaloudessa oikein ja hyvaksi oppilaiden (myohempaa) elamaa ajatellen antaa arvosanoja, vanhoja kunnon numeroita. Kasityot, liikunta, kokkailu ja kaikenlainen taiteilu kun ovat hyvaksi ruumiille ja mielelle, oivia harrastuksia ja elamanlaadun parantajia - ja meilla kaikilla oli kokemusta numeroiden heikentavasta vaikutuksesta motivaatioon; minulla itsellanikin oli monta vuotta kasitys: "en osaa tehda kasitoita, koska se on mulla seiska".

         Tanaan, reilusti vajaat 24 tuntia myohemmin tormasin samaan aiheeseen eri kantilta. Lueskelin gradua varten (Ulla-Maija Salon opusta "Ankarat silkkaa hyvyyttaan - suomalainen opettajuus", suosittelen; Salo analysoi eri-ikaisten suomalaisten kirjoittamia tarinoita, muisteluita vanhoista, mieleenpainuneista opettajista.) hapeaa, osaamattomuutta ja epaonnistumisia kasittelevaa kappaletta. Ja eikos vain siellakin puhuta kasitoista. Monelle kirjoittajista kasityotunnit (ja sita kautta opettajat) tuntuvat olleen myrkkya. Muistelijoiden kirjoituksista valituissa otteissa nakyy, miten koulu ja opettaja sammuttavat innostuksen. Salon (s.151) mukaan: "Kokemukset muuttuvat tunnelmiksi, ja puretuista riveista muodostuu universaali kasityokokemus". Lahes samaan hengenvetoon Salo pohtii kasityonopetuksen erasta pointtia: kurinalaisen tyon oppimisen haastetta. Metsaan kuitenkin mennaan, jos mikaan tyon tulos ei koskaan kelpaa ja ole tarpeeksi hyva (s.151 edelleen).

         Palaanpas viela omiin kokemuksiini. Omat kasityonopettajani eivat olleet tyrannimaisia lannistajia, joskaan eivat ehka myoskaan mestarillisia kannustajia. Niinpa suuntaa-antavaksi tekijaksi muodostui nimenomaan se todistuksessa komeileva seiska. Eihan se huonokaan arvosana ole, ei alkuunkaan, mutta omassa mielessani, monen monta vuotta se oli syy, joka esti minua tarttumasta sukkapuikkoihin ja lankaan. "En mina ole hyva kasitoissa". Viisi vuotta sitten, ensimmaisena yliopistovuotenani tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta, enka vielakaan osaa sanoa miksi. Tein kaulahuivin. Pitkan, paksun, kaksivarisen - ja laitoin siihen viela tupsut paahan. Jalki oli tasaista ja siistia, se lammitti niin kuin pitikin. Oli humalluttavaa nahda tyonsa tulokset (opiskelussa sellaista sattuu harvemmin, opettaessa ehka viela vahemman). Sen jalkeen - lahinna syksyisin, silla syksy tarjoaa sopivat puitteet ja inspiraation - ovat valmistuneet muutamat muut kaulahuivit, villasukat, huopatossut ja apupupu. Seka viime kesana pieni ryijy. Koulu arvosanoineen tappoi minussa piilleen mahdollisen innostuksen, onneksi tajusin itsekseni, etta osaaminen ja oppiminen ei ole aivan niin mustavalkoista; seiska en osaa, kymppi osaan. Niin onnellisesti ei kaynyt kaikille Salon tutkimukseen osallistuneille.

         Tanaan muuten aloittelen toista ryijya ja toivon, etten parin viikon paasta innostu hankkimaan jotain uutta projektia kasityomessuilta! Mutta tiedan jo nyt sortuvani.   

Aika vaikuttavaa - niin ne uudet lasit roikkuvat jo G:n nenanvarressa. Ja alle viikko silmalaakarilla kaynnista. Taisin olla vaarassa viimeksi Italian hitaudesta - ei se menekaan niin joka asiassa. Ja sen muuten voin myos mainita, etta kylla G:n juuri ja juuri tunnistaa G:ksi. Tosin vahan on sellainen tunne, etta mulla on nyt sitten uusi poikaystava; toisaalta taas uudet lasit kehystavat ja korostavat niita tuttuja silmia (joihin silloin aluksi erityisesti tykastyin) entisia laseja tehokkaammin. Jotain uutta ja jotain vanhaa. Puuttu enaa lainattu ja sininen (vai miten se menikaan....)

Toinenkin asiani koskee G:ta. Viikon paasta G on jo Puolassa ja aikoo (pienen painostuksen jalkeen) avata seikkailuistaan ja antiseikkailuistaan oman blogin (in English). Kunhan se saa alkunsa, laitan linkin tanne:-)

Tanaan - pitkasta aikaa - huomasin ikavoivani L'Aquilaa. Silloin talloin sita sattuu. Ehka se talla kertaa johtui G:n alati lahenevasta vaihtovuodesta, jonka kautta voin elaa uudelleen joitain lahtoon ja uuteen ymparistoon tutustumiseen liittyvia tunnelmia. Vaikka loppujen lopuksi vietin enemman vaihtoaikaani Casertassa kuin L'Aquilassa, on kaupungilla silti oma, erityinen paikkansa muistoissani, silla on oma merkityksensa. Minulle se tulee aina olemaan kaupunki, jossa otin ensimmaiset arkiset, itsenaiset askeleeni Italiassa.

L'Aquilassa viettamaani aikaan liittyy vahvasti kahvi, ja niinpa minun oli pakko kaivaa bialettini kaapista ja kiehauttaa hiukan lavazzaa - maistella hetki muistoja (sillakin uhalla, etta kofeiini alkaisi tyypilliseen tapaansa pistelemaan vatsaani... ). Makuhermojeni kautta palasin Bar Duomon poytaan, juttelemaan Ilarian kanssa, ja niihin kertoihin, jolloin hain cappuccinon kulmakuppilasta mukaan - da portare - ja sitten lehden lehtikioskilta. Hetkeksi palasin niihin iltapaiviin, jolloin odottelin bussia eraan motel agipin kahviossa, innoissani siita, etta viikon luennot olivat takana, viikonloppu edessa ja minua Casertassa vastassa G.

Niin, minun tuli vaistamatta ikava myos bussiani. Siella vietin monia mietteliaita, yksityisia hetkia, joiden aikana sulattelin kaikkea tapahtunutta, kirjoitin paivakirjaa ja innostuin kerta toisensa jalkeen ohi vilahtelevista maisemista. Muistan vielakin, millaisen oudon tunteen valtaan jouduin eraana iltana espressokuppi kadessani (kuinkas muuten! bussissa siis todellakin tarjoiltiin kahvia) vuorten hahmoja katsellessani; tajusin olevani jossain kaukana (Pohojammaalla ei vuarista tiareta mitaan) ja kuitenkin kaikki vaikutti jollain tapaa tutulta. Vuorten ja laaksojen valissa oli kotoisa olo.

En voinut jaada kauaksi aikaa mietteisiini, silla espressoa voi juoda vain vahan kerrallaan. Kun laskin pienen kupin eteeni, palasin todellisuuteen - syksyisen harmaaseen tiistai-iltapaivaan ja edessani lojuviin kirjoihin ja papereihin, jotka tapittivat minua omalla liikkumattoman vaativalla tyylillaan. Niin se gradu...

Nalka kurnii vatsassa, ei millaan jaksaisi keskittya tunnin kulkuun. Voi kunpa katse voisi siirtaa kellon viisareita eteenpain - edes kymmenella minuutilla! Ja sitten vihdoin ja viimein alkaa ruokatunti. Kalapuikkoja ja nakkileipaa tai kenties makaroonilaatikkoa ja nakkileipaa, miksei vaikka pinaattilattyja (ne on hyvia!) ja nakkileipaa. Toivottavasti kanaa ja riisia! Ja sitten on tietysti sita nakkileipaa. 12 vuotta tata - ja tuota, minua ei ainakaan huvita kovin paljon syoda nakkileipaa. Mitaan sen tylsempaa ei tule mieleen. Hitaasti, mutta varmasti - juuri niiden 12 ratkaisevan vuoden aikana - olen kehitellyt itselleni nakkileipayliannostuksen. En sitten tieda, olenko se vain mina, vai onko muillakin koulun suorittaneilla samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia nakkileipaa koskien.

Nyt minulle on kuitenkin tullut selvaksi, etta poikaystavani (en nyt sanoisi ihan kieroutuneessa, mutta ainakin) omalaatuisessa ulkomaalaismielessa nakkileipa on IN. Jotain eksoottista, jotain pohjoista, Jotain isolla J:lla. Jotain, jota varmasti viikingit ja harman hajyyt ja talvisodan soturit nakersivat saadakseen voimaa - ihan niin kuin Superhessu maapahkinoista, tai Kippari Kalle pinatista.

En ole tottunut nakemaan nakkileipaa tassa valossa, gourmet-ruokana tai ainakin melkein. Mutta kylla se ihan ookoolta maistui monen vuoden hylkimisreaktiotauon jalkeen. Ehka tama on uusi alku minulle ja nakkileivalle! 

Seka G etta mina olemme etsiskelemassa uusia silmalaseja. G:lla on aika varattuna silmalaakarille taman viikon lauantaille – jannittavaksi sitten menee, ehtivatko lasit optikolta matkaan Puolaan (koska kaiken taman tapahtumapaikkana on Italia, epailen) vai taytyyko keksia jokin luova ratkaisu niiden perillesaamiseen (todennakoista, silla tapahtumapaikkana on edelleen Italia). Varmasti hassua nahda toinen uusilla sangoilla niin monen vuoden jalkeen. Toivottavasti G pysyy tunnistettavissa ja tuttuna!

Mina etsin (edelliseen kirjoitukseeni viitaten) kuvainnollisempia silmalaseja. Olen nyt nimittain saanut gradun aiheen (valjasti) ja aineiston lyotya lukkoon. Alustavat suuntaviivat ovat selvilla. Nyt tarvitaan metodia, teoreettista viitekehysta ja nakokulmaa – siis niita laseja. Valitettavasti gradun tekijoille ei ole kaiken kattavaa katalogia, josta valita eika kovin monia laseja ehdi sovitella nenanvarteen. Toivon loytavani ne oikeat pian! Tarkeinta tietysti olisi, etta ne sopisivat tyyliini ja suunnitelmiini – eika ollenkaan haittaisi, jos ne olisivat Pradat tai Guccit *leikkisa silmanisku – jonkinlaisella huumorillahan tama prosessi on otettava*

Vertauskuvat, metafoorat ovat loppujen lopuksi aika luonnollinen osa meidan kaikkien arkipaivaa - joskus niihin ei vain kiinnita huomiota. Niiden avulla jasennetaan ymparoivaa maailmaa ja selitetaan mita erinaisempia asioita. Metafoorat kasitteena tai pohtimisen arvoisena asiana ovat putkahdelleet esiin pitkin opiskelujani - ja talla hetkella tuntuu, etta ne osallistuvat, jos ei konkreettisesti, niin lahes-ajatuksen-tasolla graduprosessiini.

Ensimmaiselta opiskeluvuodeltani mieleen on jaanyt piirrustus, joka meidan fuksien piti taiteilla. Siina piti kuvata sita, milta edessa olevat opiskeluvuodet ja yliopisto silla hetkella meille nayttaytyivat. Mina piirsin tien. Pitkan, taivaanrantaan jatkuvan tien, jonka maaranpaata ei nahnyt - ei liioin, mita sen varrella oli. Mysteerinen taival, suuri kysymysmerkki. Viimeiset viisi vuotta ovat tietenkin vieneet minut katsomaan, mita matkan varrelta loytyy (aika paljon kaikenlaista) ja nyt alkaa vahitellen tuntua silta, etta yliopisto/opiskelumaaranpaan silhuetti on jo putkahtanut nakyviin.

Kaytannossa tama tarkoittaa sita, etta suunnitelmat ovat viime aikoina kayneet entista konkreettisemmiksi. Minun opiskelu/tyosuunnitelmani, G:n opiskelu/tyosuunnitelmat, meidan suunnitelmat - pienet ja suuret, jotka viela pari vuotta sitten vaikuttivat kaukaisilta haaveilta. "Sitten joskus." Tasta puhuessamme eilen esitin asian G:lle kuvainnollisesti:

- Tuntuu niin kuin me oltaisiin rammitty isossa, laajallelevittyvassa suossa, keskella sita, kaukana metsanrannasta. Aina oli sellainen tunne, etta viela niin ja niin pitka matka edessa ja se oli lannistavaa. Nyt sita vastoin jalkojen alta loytyy jo vahan kiinteaa maata; me ollaan paasemassa sielta pois.

- Olipas suomalainen metafoora (G totesi hymyillen)

- Ai, tuota, niinpa taisi ollakin

- Luonto

- No miten sa sitten asian nakisit? Anna mulle italialainen metafoora!

- No, tahan asti me ollaan syoty pizzan reunuksia, ja nyt me ollaan paasemassa niihin mozzarellaa tihkuviin osiin!

Jalleen kerran saimme huomata kulttuurin hienovaraisen leikin ajattelussamme, puheessamme. Mutta mitapa tuosta - pizzoja tai soita, meista molemmista tuntuu, etta tuskaisin osuus on jo takana. Ja se oikea yhteinen elama hiukan lahempana.

Noh niin. G lahti, mina jain, niin kuin aina bla bla bla jne jne jne. Kokemusta naista hetkista on kertynyt riittamiin (mielestamme jo liikaa-kyllastyttaaaaa), mutta ei se silti sen helpommaksi ole muuttunut. Eron hetki – distacco – on aina yhta riipiva. Se tuttu pala kurkussa, silmakulmissa helmeilevat kyyneleet; toisen kadesta ei millaan haluaisi paastaa irti. Ja sitten se hiljaisuus (joka kiitos G:n pulppuavan sanaisen arkun asettuu vierelle dramaattisen voimallisesti).

Kokemus on tosin opettanut, miten tasta nyt jatkaa eteenpain. Eli. Menen keittamaan teeta, sitten itkeskelen hetken, laitan kaiken valmiiksi huomista varten, nukun. Ja huomenna luennolle.