Eilen uudeksi perinteeksi muodostuneen pikapuhelun aikana koin epatodellisen tunteen; ihan kuin oltaisiin palattu ajassa taaksepain. G puhui ja puhui ja valilla joka toinen, valilla joka viides sana sai vuoroin otsani kurtistumaan, vuoroin kulmakarvani kohoamaan. En vain ymmartanyt. Ihan niin kuin silloin joskus, jolloin joka toinen sana oli ennestaan tuntematon italialainen termi ja joka viides jokin napolin murteen ilmaisu. Nyt niiden paikalla on aivan uusi kieli. Vieras ja vaikeankuuloinen - haastava. G tuntuu paasseen hyvin perille kaduista ja aukioista, joistain kaupunginosista, tienkysymisesta seka joidenkin maiden nimista. Erasmustoimiston vaki oli ollut naista pienista taidonmurusista positiivisesti yllattynyt, ja vitsaillen sanonut hanelle, etta: "Kahden kuukauden paasta puhutaan sitten puolaa".<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kielilla puhumisesta puheenollen. Viime viikolla olin toissa infotiskilla paikassa X syysta Y. Kun infoa tuli kysymaan eras italialainen nainen, en oikein voinut vastustaa, vaan vaihdoin kielen englannista italiaksi. Nainen yllattyi, hakeltyi ja vaati kielitaidolleni selitysta. Totesin opiskelleeni kielta jonkin aikaa, ja myonsin, etta poikaystavani on italialainen. Taman jalkeen kavimme seuraavanlaisen keskustelun:

-         Etela-Italiasta?

-         Mmmm, joo.

-         Napolin lahelta?

-         Tuota, juu.

-         Sen kuulee.

Aikamoista. Olen siis huomaamattani alkanut puhua italiaa napolilaisittain. En oikein tieda, mita tasta ajatella. Onhan sekin jonkinlainen saavutus?